Täällä Varsovan yliopistossa suomen opetus on jaettu melko tarkasti niin, että eri tunneilla opetetaan esimerkiksi fraseologiaa, sanastoa, fonetiikkaa, kirjoittamista ja lukemista. Ykkösvuosikurssilaiset opiskelevat siis erikseen sitä, miten suomea äännetään ja miten kirjoitus- ja ääntämisasu eroavat toisistaan. Myöhemmin fonetiikka jää vähemmälle tai se on upotettu muille kursseille.
Kun hokee tarpeeksi kauan samaa sanaa, se menettää merkityksensä ja alkaa kuulostaa vain hassuilta äänteiltä. Tänään fonetiikan tunnilla huomasin, että suomi kuulostaa välillä hyvin paljon unkarilta, jota en siis puhu muutamaa sanaa enempää. Fuksit harjoittelevat parhaillaan vokaaleita ja kuulemaan eron esimerkiksi e:n ja ö:n välillä ("helmen" vai "hölmön"), ja jossain vaiheessa tuntia toistojen määrä oli sitä luokkaa, että mieli irroittautui semantiikasta ja keskittyi prosodiaan. Tuohon tilaan voisi hankkiutua oman äidinkielensä kanssa useamminkin, sillä se voisi auttaa kuulemaan kielen erityispiirteitä ja melodiaa paremmin.
Tunnilla opettaja saneli virkkeitä, jotka opiskelijoiden piti kirjoittaa ylös. Sitten he vuorotellen kävivät kirjoittamassa koneelle luokan edessä, mitä olivat kuulleet. Tuloksia vertailtiin, oikea kirjoitusasu varmistettiin ja sitten opiskelijat harjoittelivat ääntämistä. Kun sanellut virkkeet oli saatu taululle, opettaja lausui ne uudelleen ja pyysi kiinnittämään huomiota myös siihen, mikä ero ääntämisellä ja kirjoitusasulla on.
Jos muutkin kuin suomen opiskelijat sattuvat lukemaan tätä postausta, annan pari esimerkkiä tapauksista, joissa suomea äännetään eri tavalla miten sitä kirjoitetaan. Lue seuraava virke niin, että pidät tauon joka sanan välissä: "Älä-tee-sitä-enää!" ja sen jälkeen kaikki sanat sujuvasti putkeen: "Älä tee sitä enää!". Kuten varmaan huomaat, s-äänne sanan "sitä"-alussa on pitkä. Virkettä ei siitä huolimatta kirjoiteta "Älä tees sitä enää!" No suomalainen ei kirjoittaisikaan noin, mutta seuraavassa tapauksessa erehdytään joskus ihan ymmärrettävästä syystä kirjoittamaan "Tännekkö me mennään?" vaikka kirjoitusasu onkin "Tännekö me mennään?". (Esimerkit ovat tämänpäiväiseltä tunnilta.)
Puolalaisille on hankalaa ääntää ja havaita pitkä vokaali, sillä puolan kielessä niitä ei ole. Niinpä esimerkiksi "Mennään pelaamaan tennistä" ääntyy helposti "Mennän pelaman tennistä". Suomen kielessä on hassua se, että meillä ei periaatteessa ole nousevaa intonaatiota edes kysymyslauseissa. Käytännössähän asia ei ole aivan näin, ja moni voi varmasti keksiä tilanteita, joissa suomalaisenkin intonaatio nousee lausuman loppua kohti. Opiskelijoiden ääntämisestä kuitenkin pisti korvaan se, jos he nostivat intonaatiota epäsuomalaisittain.
Suomen ja puolan välillä on ero myös painotuksissa. Suomessa pääpaino on aina sanan ensimmäisellä tavulla, mutta puolassa se on toiseksi viimeisellä tavulla. Huomaan eron omassa kömpelössä puolan ääntämisessäni; sanat muuttuvat täysin, kun painon saa oikeaan kohtaan. Intonaatio ja muut prosodiset piirteet ovat niitä, joista usein viime kädessä erottaa äidinkielisen puhujan (riippuu toki tilanteesta: lapset nappaavat ääntämisen usein hämmentävän nopeasti, vaikkei kieli muuten sujuisikaan). Äidinkielinenkin puhuja tekee "virheitä" sijamuodoissa ja vaikkapa kongruenssissa. Jos siis haluaa kuulostaa suomalaiselta, intonaatiota pitää harjoitella ja äidinkielisestä ääntämisestä pitäisi jotain kautta päästä kuulemaan mallia, vaikkei Suomessa olisikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti