[mitä] vrt.[meta]

Täällä Varsovan yliopistossa suomen opetus on jaettu melko tarkasti niin, että eri tunneilla opetetaan esimerkiksi fraseologiaa, sanastoa, fonetiikkaa, kirjoittamista ja lukemista. Ykkösvuosikurssilaiset opiskelevat siis erikseen sitä, miten suomea äännetään ja miten kirjoitus- ja ääntämisasu eroavat toisistaan. Myöhemmin fonetiikka jää vähemmälle tai se on upotettu muille kursseille. 

Kun hokee tarpeeksi kauan samaa sanaa, se menettää merkityksensä ja alkaa kuulostaa vain hassuilta äänteiltä. Tänään fonetiikan tunnilla huomasin, että suomi kuulostaa välillä hyvin paljon unkarilta, jota en siis puhu muutamaa sanaa enempää. Fuksit harjoittelevat parhaillaan vokaaleita ja kuulemaan eron esimerkiksi e:n ja ö:n välillä ("helmen" vai "hölmön"), ja jossain vaiheessa tuntia toistojen määrä oli sitä luokkaa, että mieli irroittautui semantiikasta ja keskittyi prosodiaan. Tuohon tilaan voisi hankkiutua oman äidinkielensä kanssa useamminkin, sillä se voisi auttaa kuulemaan kielen erityispiirteitä ja melodiaa paremmin. 

Tunnilla opettaja saneli virkkeitä, jotka opiskelijoiden piti kirjoittaa ylös. Sitten he vuorotellen kävivät kirjoittamassa koneelle luokan edessä, mitä olivat kuulleet. Tuloksia vertailtiin, oikea kirjoitusasu varmistettiin ja sitten opiskelijat harjoittelivat ääntämistä. Kun sanellut virkkeet oli saatu taululle, opettaja lausui ne uudelleen ja pyysi kiinnittämään huomiota myös siihen, mikä ero ääntämisellä ja kirjoitusasulla on. 

Jos muutkin kuin suomen opiskelijat sattuvat lukemaan tätä postausta, annan pari esimerkkiä tapauksista, joissa suomea äännetään eri tavalla miten sitä kirjoitetaan. Lue seuraava virke niin, että pidät tauon joka sanan välissä: "Älä-tee-sitä-enää!" ja sen jälkeen kaikki sanat sujuvasti putkeen: "Älä tee sitä enää!". Kuten varmaan huomaat, s-äänne sanan "sitä"-alussa on pitkä. Virkettä ei siitä huolimatta kirjoiteta "Älä tees sitä enää!" No suomalainen ei kirjoittaisikaan noin, mutta seuraavassa tapauksessa erehdytään joskus ihan ymmärrettävästä syystä kirjoittamaan "Tännekkö me mennään?" vaikka kirjoitusasu onkin "Tännekö me mennään?". (Esimerkit ovat tämänpäiväiseltä tunnilta.)

Puolalaisille on hankalaa ääntää ja havaita pitkä vokaali, sillä puolan kielessä niitä ei ole. Niinpä esimerkiksi "Mennään pelaamaan tennistä" ääntyy helposti "Mennän pelaman tennistä". Suomen kielessä on hassua se, että meillä ei periaatteessa ole nousevaa intonaatiota edes kysymyslauseissa. Käytännössähän asia ei ole aivan näin, ja moni voi varmasti keksiä tilanteita, joissa suomalaisenkin intonaatio nousee lausuman loppua kohti. Opiskelijoiden ääntämisestä kuitenkin pisti korvaan se, jos he nostivat intonaatiota epäsuomalaisittain. 

Suomen ja puolan välillä on ero myös painotuksissa. Suomessa pääpaino on aina sanan ensimmäisellä tavulla, mutta puolassa se on toiseksi viimeisellä tavulla. Huomaan eron omassa kömpelössä puolan ääntämisessäni; sanat muuttuvat täysin, kun painon saa oikeaan kohtaan. Intonaatio ja muut prosodiset piirteet ovat niitä, joista usein viime kädessä erottaa äidinkielisen puhujan (riippuu toki tilanteesta: lapset nappaavat ääntämisen usein hämmentävän nopeasti, vaikkei kieli muuten sujuisikaan). Äidinkielinenkin puhuja tekee "virheitä" sijamuodoissa ja vaikkapa kongruenssissa. Jos siis haluaa kuulostaa suomalaiselta, intonaatiota pitää harjoitella ja äidinkielisestä ääntämisestä pitäisi jotain kautta päästä kuulemaan mallia, vaikkei Suomessa olisikaan.  

Selittämällä selviää

Opetusharjoittelua on nyt takana kaksi päivää, ja suurin oivallukseni on se, että suomen kielen opettaminen on yhtä Aliasta.  Opetuskieli on suomi, joten uudet sanat pitää selittää jotenkin kiertoteitse niiden ilmausten avulla, jotka opiskelijat jo hallitsevat. Toisin kuin Aliaksessa tässä hommassa on myös suotavaa ilmaista eleillä ja näyttää kuvia. Eilen ja tänään olen osallistunut tunneille kuunteluoppilaana ja apuopettajana, mutta myöhemmin tulen pitämään tunteja myös yksin. 

Vastoin CIMOn ohjeita emme tehneet harjoitteluni ohjaajan kanssa mitään tarkkaa sopimusta siitä, miten paljon minun pitää opettaa tai osallistua. Sovimme kuitenkin jo pidemmälle kevääseen joidenkin tuntien aiheita, mutta tarkkaa suunnitelmaa ei vain ole mielekästä tehdä vielä näin aikaisin. Saan itse vaikuttaa tuntien sisältöön melko paljon tai ainakin niitä muutamia antamiani ehdotuksia on kuunneltu. Keskustelu työyhteisössä on toistaiksi ollut sen verran ymmärtäväistä, että tarkan viikkotuntimäärän kirjaaminen ei ole tuntunut tarpeelliselta. Olen kuitenkin sillä asenteella täällä, että haluan oppia työstä ja käydä kuuntelemassa tunteja paljon. Puhuimme kyllä, että pyrimme sopimaan ohjelmaani ainakin pari viikkoa eteenpäin. 

Näiden parin ensimmäisen päivän perusteella on sellainen olo, että työpaikalle on kiva mennä ja että vaikka olen harjoittelija, minut otetaan osaksi työporukkaa. Suomen kielen oppiaineessa on suomalaisia, puolalaisia, virolaisia ja unkarilaisia opettajia. Minulla on oma työpöytä suomen opettajien yhteisessä huoneessa, muttei omaa tietokonetta. Kannan mukanani läppäriä ja sain kuitenkin tunnukset yliopiston verkkoon ja yliopiston tietokoneille, joten pääsen kirjautumaan niille luokissa. 

Laitos sijaitsee yliopiston pääkirjastoa vastapäätä uudessa rakennuksessa, jonka sisätilat näyttävät räikeine väreineen hieman päiväkodilta. En kuitenkaan valita, sillä edeltävät tilat sijaitsivat jossain asbestiloukussa. Rakennuksessa on suomalais-ugrilaisten kielten lisäksi romaanisten ja germaanisten kielten opetusta. Puolan kielen laitos on eri rakennuksessa. Henkilökuntaa on melko paljon ja tuntuu, että olen esittäytynyt ainakin kymmenelle opettajalle. Osa opettajista on professoreja, osa lehtoreita ja osa jatko-opiskelijoita. 

En tunne vielä opetusryhmiä, joten yritän käydä nyt aluksi kuuntelemassa kaikkien ryhmien ja kaikkien eri opettajien tunteja. Minulla ei ole käytännössä lainkaan aiempaa kokemusta S2-opettamisesta, eikä varsinkaan suomen kieltä yliopistotasolla opiskelevien opetukesta. Haluan siksi tarkkailla tunteja paljon, jotta saan käsityksen eri verran opiskelleiden opiskelijoiden taitotasosta. Esimerkiksi ensimmäisen vuoden opiskelijat harjoittelevat parhaillaan ruokasanoja ja paritiivia ja vitoset taas esimerkiksi sitä, mikä ero on sanoa "Näin kun Liisa tuli" ja "Näin että Liisa tuli", miten sanasta "raaka" muodostetaan -sta-johtimen avulla verbi ja mitä se "raaistaa" sitten tarkoittaa.

Eilen ensimmäinen tunti oli ykkösvuosikurssilaisille. He ovat aloittaneet suomen opiskelun siis viime syksynä. Tätä ryhmää opetan puoliksi toisen opettajan kanssa. Opetusta on kolmena päivänä viikossa, ja perjantaisin jaamme ryhmän puoliksi niin, että minä opetan toista puolta yksin. Teemme kuitenkin suunnitelmat tunneille yhdessä. Eilisellä tunnilla opiskelijat jaettiin kolmeen ryhmään ja kolmelle pysäkille. Yhdellä pysäkillä he kertasivat kirjan avulla ruokasanoja, joita ryhmä oli käynyt aiemmin, toisella pysäkillä he kirjoittivat ystäväkirjaa eli muistelivat, miten kerrotaan itsestä ja kolmannella pysäkillä haastateltiin "mysteerisuomalaista" eli minua. En siis nähnyt muiden pysäkkien työskentelyä, mutta kerron omastani.

Ryhmä on melko suuri, joten pysäkillä oli kerrallaan viidestä seitsemään opiskelijaa. Yritin ensin opetella heidän nimiään ja hauskuutin opiskelijoita yrittämällä lausua heidän sukunimiään. Sen jälkeen he kysyivät minulta kysymyksiä, kuten mistä olen kotoisin, mitä teen vapaa-ajallani, miksi olen Varsovassa ja millainen perhe minulla on. Opiskelijat olivat ihailtavan aktiivisia ja yrittivät kysyä myös asioita, joita eivät aivan hallitse. Muutaman kerran piti hakea apua englannista, mutta pääosin puhuimme suomea.

Minua mietitytti etukäteen se, millaista suomea opiskelijoille tulisi puhua. Jännittäminen osoittautui turhaksi, sillä kuten aina uusia ihmisiä kohdatessa sitä aika nopeasti adaptoituu tilanteeseen ja toisten kielitaidon tasoon viestinnän perusteella, oli kieli mikä tahansa. Jossain vaiheessa esimerkiksi huomasin, että kaikki pienryhmän jäsenet eivät suoraan sanoneet, jos he eivät ymmärtäneet minua. Ymmärtämättömyyden kuitenkin aistii, joten rupesin varmistelemaan aina silloin, kun havaitsin katseiden välttelyä tai hämmentyneitä ilmeitä. Opiskelijat eivät kuitenkaan vaikuttaneet jännittävän minua, vaan olivat rentoja ja puhuivat melko paljon. Yksi opiskelija oli innoissaan siitä, että olen kotoisin Savosta. Hän halusi kuulla murretta ja opetella sanomaan "kylmiä kualkiäryleitä jiäkuapin piällä".

Eilen lounastauon jälkeen osallistuin harjoitteluni ohjaajan pitämälle tunnille lähinnä kuunteluoppilaana. Ryhmä oli tällä kertaa vitosvuosikurssilaisia, ja tajusin alussa esittäytyessäni yksinkertaistaneeni puhetapaani ehkä turhan paljon. No, tulin ainakin ymmärretyksi. Ryhmässä on vain viisi opiskelijaa, sillä pari on parhaillaan vaihdossa. Tunnin aiheena oli konjunktiot, joita käytiin läpi aika syvällisesti. Se oli ihan todella mielenkiintoista! Merkityserojen pohtiminen on toki kivaa suomea äidinkielenään puhuvienkin kanssa, mutta toisen kielen opiskelijan näkökulmasta herää aina kysymyksiä, jotka äidinkielisenä ohittaa. Yritän vastaisuudessa kirjata kiinnostavimpia keskusteluita ylös.  

Opiskelijat saivat kotitehtäväksi lukea viime viikkojen suomen kielen kuuminta aihetta koskevia juttuja, eli erilaisia "alkaa tekemään" -uutisia ja -kolumneja. Tehtävä on referoida juttu suullisesti muille opiskelijoille ja pohtia esimerkiksi, millaisia uudistuksia puolan kielessä on lähiaikoina tehty. Tunnilla tehtiin muutenkin jonkin verran vertauksia puolan kieleen, koska opettaja puhuu sitä ilmeisen hyvin. Tällä tavalla voi selvittää, löytyisikö jonkun hankalan asian lähde siitä, että opiskelijoiden äidinkielellä asia ilmaistaan eri tavalla. Jos opettaa suomea Suomessa, samassa ryhmässä voi olla eri äidinkieltä puhuvia opiskelijoita, jolloin vertausten tekemiseen menee paljon aikaa. Tietenkin kaikenlaisissa ryhmissä on hyvä opastaa opiskelijoita pohtimaan oman äidinkielensä ja opiskeltavan kielen eroja ja yhtäläisyyksiä.

Pidän tälle vitosvuosikurssin ryhmälle myöhemmin keväällä tekstinymmärtämistunnin, jolloin olisi tarkoitus käsitellä jotain tieteellistä tekstiä. Sehän sopii minulle, sillä kyseiset tekstilajipiirteet ovat minulle tuttuja. Eilisen konjunktiotunnin asioita voi myös sitoa helposti tieteellisen tekstin piirteiden tutkimiseen. Osa opiskelijoista kirjoittaa gradunsa suomeksi, joten siksikin tietellisen tekstin konventioita pitää harjoitella. Konjunktioita käsitellessämme huomasin kelaavani läpi gradussa tekemääni semanttisten suhteiden analyysia. Analyysin tekemisestä on kulunut ilmeisesti tarpeeksi aikaa, koska aihe selvästi sai aivoni hyrräämään taas ihan eri tavalla. 

Suu auki!

Epäonnistuin täysin ensimmäisessä autenttisessa kielenkäyttötilanteessa! Lentokoneessa matkalla Varsovaan ystävällinen vierustoverini tarjoutui auttamaan matkatavaroideni nostamisessa hyllylle, mutta ymmärtämättömyyshädässäni vastasin englanniksi. Olisin osannut sanoa puolaksi, etten ymmärrä enkä puhu puolaa. Kyllä jäi harmittamaan! Siellä pilvien yläpuolella liidellessä mietin sitten valmiiksi, kuinka paikkaisin tilanteen kysymällä esimerkiksi apua tulevan osoitteeni lausumiseen, mutta yhteys naapuriini katkesi korvanappien myötä. 

Jotta kieltä oppisi käyttämään, sitä pitäisi – käyttää. Mutta on se vain vaikeaa avata suunsa kielellä, josta on epävarma. Onneksi pääsin yrittämään uudelleen taksikuskin kanssa, jolle sanoin reippaasti puolaksi hyvää päivää ja ainakin seitsemän kertaa kiitos. Huomionarvoista on se, että olin kyllä kotona toistellut arkipäivän selviytymissanastoa jonkin verran, mutta siitä huolimatta en osannut heti käyttää niitä "oikeassa" tilanteessa. Sama ongelma taitaa ainakin osittain päteä luokkahuoneessakin. Vaikka siellä kuinka yritettäisiin mallintaa kauppareissua tai lipun ostamista, käytön oppii lopulta vasta kokeilemalla samaa tosielämässä. Ja monta kertaa. 

Ensimmäisellä supermarketreissullani käytin tapani mukaan tuhottoman paljon aikaa tuoteselosteiden tihrustamiseen, mikä on myös erinomainen kielenopiskelutapa. Tuoteseloste on hyvin kaavamainen ja universaali tekstilaji, joten siitä on helppo päätellä, mikä on proteiini ja rasva ja mistä löytyy tieto valmistuspaikasta. No ei oikeasti! Olen koko elämäni lukenut tylsinä hetkinä ruotsiksi kosmetiikkaputelien kylkiä, mutta ei sieltä sanoja jää mieleen. Monet tuoteselosteiden sanoista ovat kuitenkin lähellä toisiaan kaikilla kielillä (”mleko pasteryzovane”), joten vaikka sanat sellaisenaan eivät jäisikään päähän, niistä saa mallia erilaisiin sanojen muodostamistapoihin. Ja onko kielen hallitseminen sitä, että voi missä tilanteessa tahansa sanoa "ainesosat" kaikilla osaamillaan kielillä, vai riittääkö, jos osaa päätellä sanojen merkitykset käyttöyhteydessään? Tätä kysymystä voi pohtia esimerkiksi kokeita laatiessaan.

Takaisin arkeen: asiointifraasit pitää opetella pian sujuvammaksi. Marketin kassalla minulta kysyttiin tänään, tarvitsenko muovipussia. Kieltäydyin päätä pudistamalla ja paikkasin tilannetta sanomalla tällä kertaa, etten puhu puolaa. Uusista elintarvikkeista innostuneena olin kuitenkin ladannut hihnalle liikaa tavaraa ja jouduin lopulta kuitenkin pyytämään pussin. Sanattoman viestinnän tulkitsemisessa ei ollut ongelmia: sain vastaukseksi hämmästyttävän paljon suomen vastaavaa ilmaisua muistuttavan mitäs minä sanoin -huokauksen. 

Lähtötilannekatsaus

Tsekiksi sanotaan ”nerozumiem”, en ymmärrä, ja puolaksi ”nie rozumiem”. Tsekiksi kiitos kuuluu ”dekuji” ja puolaksi ” dziękuję”. Osaan vielä toistaiseksi enemmän tsekkiä kuin puolaa, mutta onneksi nuo käytetyimmät fraasit ovat lähellä toisiaan. Olen matkalla CIMOn harjoittelijaksi opettamaan suomen kieltä Varsovan yliopistoon, ja samaan aikaan, kun opetan suomea Puolassa, opiskelen itse puolaa. Tähän blogiin kirjoitan kokemuksiani kielen opettamisesta ja oppimisesta. Harjoitteluni alkaa vasta reilun viikon päästä, joten aluksi keskityn kertomaan puolan kieleen tutustumisesta.

Olen vielä Suomen maankamaralla, ja puolan kielen opiskeluni on ollut täysin omatoimista ja lähinnä satunnaista sanojen hämmästelyä. Osaan jotenkuten numerot ja muutaman turistifraasin. Suomessa ei juuri kuule puolaa tai pääse sitä käyttämään, mutta Suomen kotiani pakkaillessani olen kuunnellut puolalaista nettiradiota, jonka avulla olen ainakin alitajuisesti saanut hieman kiinni kielen rytmistä ja soinnista. Puola ei mielestäni huhuista huolimatta kuulosta kovin hankalalta ääntämykseltään, vaikka siinä on paljon suomen kielelle vieraita niekautuksia ja suhinoita (kielitieteellisiä nimiä näille äänteille tarkentanen, jos saan Varsovassa asiantuntevampaa opetusta). Ongelmia tulee siinä vaiheessa, kun yritän yhdistää ääntämisen ja kirjoitusasun toisiinsa. Olen ladannut älypuhelimeeni pari sovellusta, joista voin kuunnella sanojen ääntämistä. Jos ainoastaan kuuntelen sanan, osaan melko hyvin toistaa sen, mutta jos katson sen kirjoitusasua, kieli meinaa mennä enemmän solmuun. En siis ole vielä sisäistänyt sitä logiikkaa, jolla se suhina saadaan tallennettua paperille.

Tähän mennessä parasta on ollut kuunnella ja toistaa sanoja ja jättää lukemiseen painottuva opiskelminen myöhemmäksi. Kirjoittamisesta olen kuitenkin koitunut hyötyväni: Puolan kirjoituksessa käytetään todella kiehtovia koukkuja, pisteitä, viivoja ja viuhkuroita (eli tarkkeita), joita ei suomea tai muitakaan aiemmin osaamiani kieliä kirjoittaessa pääse taiteilemaan. Vieraiden sanojen kopioiminen mallista on vanha ja sellaisenaan melko hyödytön opiskelutapa, mutta tällaiselle visuaalisesti tarkkasilmäiselle kielenoppijalle uudet merkkaustavat jäävät helpommin mieleen, kun kirjoittaessaan kokeilee erilaisia fontteja ja pyrkii mahdollisimman miellyttävään jälkeen. On myös haastavaa saada teksti näyttämään sujuvalta eli sellaiselta, että sanojen välistykset ovat tasaiset ja oudot kirjaimet näyttävät luontevilta. Hyvän jäljen saavuttaminen vaatii toki toistoa, mikä ei varmastikaan haittaa sanojen mieleen painamista. Galligrafiaa voi siis hyödyntää sanojen opiskelussa ja etenkin uuden kielen kirjoitustavan makustelussa.

Aloitin tämän postauksen vertaamalla tsekkiä ja puolaa toisiinsa. Muutama vuosi sitten olin Erasmus-vaihdossa Prahassa kymmenen kuukautta ja opiskelin silloin hitusen tsekkiä. Opiskelukieleni yliopistossa oli englanti, ja kuten vaihdoissa ilmeisesti yleensä tuppaa käymään, kaveripiirini koostui lähinnä muista vaihto-opiskelijoista. Tsekkiä pääsin käyttämään siis oikeastaan vain asioimistilanteissa, enkä ole pitänyt kielitaitoani yllä Suomeen palattuani. On kuitenkin innostavaa huomata, että tässä puolaa tapaillessani tsekin kielen sanat ovat löytyneet uudestaan. Ne nousevat pintaan silloin, kun puolan sanat muistuttavat aikoinaan oppimiani tšekin kielen sanoja. Tsekkiä muistuttavat puolalaiset sanat jäävät myös paljon nopeammin mieleen.

Tsekin taitoni ei siis suinkaan tuntuisi sekoittavan puolan oppimista, vaan ainakin hieman tukevan sitä. Näin olen kuullut sellaisilta ihmisiltä, jotka osaavat useita kieliä ja opiskelevat uusia kieliä harrastuksenaan: mitä enemmän osaa eri kieliä sitä helpommaksi uuden kielen opiskelu tulee. Joku voisi pitää  sitä itsestäänselvyytenä, mutta omalla kohdallani aiemmin on käynyt niin, että esimerkiksi saksaa opiskellessani ruotsin sanat tuntuvat estävän sanojen muistamista. Miten siis joku voisi osata neljää toisiaan lähellä olevaa kieltä? Nyt tuntuu, että olen saanut kokea aavistuksen siitä, miten kahden kielen osaaminen tukee toisen oppimista. Slaavilaiset kielet olivat minulle ennen täysin vieraita, mutta puola ei näin aluksi tunnukaan oudolta, vaan herättää minussa mukavia muistoja niiden muutamien tsekin kautta tuttujen juttujen takia.

Kylläpä menee hehkutukseksi. Osaan tsekkiä harmittavan vähän siihen nähden, miten kauan asuin Prahassa. Pääpaholainen oppimisen vähyyteen oli aiemmin mainitsemani englanti, jonka välityksellä kommunikointi oli paljon helpompaa ja turvallisempaa. Miten siis luulen käyvän neljän kuukauden aikana Puolassa, jos en edes kymmenessä vaivautunut hankkimaan yhtä ystävää, jonka kanssa olisi pakko puhua tsekkiä? Olen kuitenkin optimistinen, sillä tilanteeni on nyt hyvin erilainen. En tietenkään osaa vielä sanoa, millaista elämäni Varsovassa tulee olemaan, mutta verrattuna Prahaan, kielen oppiminen ja eri kielet tulevat olemaan varmasti vallitsevasti läsnä arjessani. Työtoverini ovat eri kielten opettajia ja päiviini kuuluu suomen kielen oppituntien seuraamista ja omien tuntien pitämistä. Toisen kielen opiskelu tulee siis olemaan osa tätä seuraavaa neljää kuukautta hyvin tietoisesti. Ja kävi miten kävi, jos maltan silloin tällöin reflektoida ajatuksiani tähän blogiin, saan ehkä kiinni syistä, jotka edesauttavat ja jotka hankaloittavat uuden kielen opiskelua.