torstai 5. kesäkuuta 2014

Ehdoton opettaja on väärässä

Muistan koulu- ja opiskeluajoilta sen tunteen, kun opettaja ei selvästikään ole tajunnut esittämääni kysymystä tai on tulkinnut kommenttini väärin. Tarkoitan tilannetta, jossa opettaja vastaa kielteisesti tai tyrmää esitetyn ajatuksen perusteluilla, jotka eivät ole loogisia suhteessa oman kommenttini taustaoletuksiin. Opettaja selittää jostain aivan muusta, mistä ollaan omasta mielestäni puhumassa. 

Tunne on inhottava. Usein väärinymmärryksen tajuaa näissä tilanteissa vain jotenkin etäisesti. Ei niin, että se olisi helposti korjattavissa, kun vain toistaisi sanottavansa. Usein tunteeseen liittyy myös opettajan auktoriteetista juontuva epävarmuus siitä, että onko asiaa kuitenkaan ymmärtänyt oikein. Jos opettaja tällöin tyrmää ajatuksen voimakkaasti, saattaa kestää yllättävän kauan, että hoksaa, mikä opettajan ajattelussa mahdollisesti meni pieleen. 

Tällaisia tilanteita syntyykin mielestäni erityisesti sellaisten opettajien kanssa, jotka ovat reaktioissaan melko ehdottomia. He antavat oikeita ja vääriä vastauksia. He eivät pehmennä sanottavaansa fraaseilla, jotka antavat tilaa erilaisille tulkinnoille ja tekevät opettajalle helpommaksi pyörtää vastauksiaan. "Tuossa on puolensa" tai "Joissain tilanteissa voi varmasti olla noinkin, mutta tässä haen takaa sitä, että - - " ja niin edelleen. 

Tuon "olenkohan minä väärässä" -tilanteen tunnistan myös joskus silloin, kun olen itse opettamassa. Mielestäni olenkin pirun hyvä opettaja aina, kun olen aistivinani opiskelijasta, että hän ei ehkä tarkoittanut sitä, mitä juuri sanoi. Toisen ja vieraan kielen opetuksessa pitää olla erityisen tarkka. Mahdollisuus siihen, että opiskelija sanoo jotain järkevän kuuloista, muttei sitä, mitä tarkoittaa, on suuri. Etenkin sellaisilla opiskelijoilla, jotka ovat jo vähän pidemmällä kielenopiskelussa. He saattavat puhua sujuvasti suomea ja opettajan keskustelupalautteen perusteella luulla saaneensa viestinsä perille. Vasta myöhemmin opettajan puheesta voi päätellä, että tämä on ymmärtänyt asian alunperin väärin. 

Näitä tilanteita ei voi välttää. Väärinymmärryksiä tulee väistämättä, mutta opettaja voi omalla suhtautumisellaan vaikuttaa siihen, millaisen tunnelman hän luo väärinkäsitysten korjaamiselle ja kysymysten kysymiselle. Kielen opiskelu ja erityisesti puhuminen ovat joskus tunteikkaita asioita. Negatiivinen palaute omasta puheen tuottamisesta voi tuntua hirvittävän pahalta, vaikka se tehtäisiin ystävällisesti. Negatiivinen palaute ja tyrmääminen saattavat aiheuttaa sen, ettei opiskelija uskalla puhua tai varmistaa ymmärrystään. 

Opiskelijan oma päättelyketju ei useinkaan ole väärin. "Väärä" vastaus saattaa johtua siitä, että opiskelija on ymmärtänyt lähtökohdan väärin eli sen, mitä juuri nyt haetaan. Joskus opettajana huomaa, että opiskelutoverit puoltavat "väärin" vastannutta. Koko ryhmä on tällöin saattanut ymmärtää kysymyksen eri tavalla, mitä opettaja on tarkoittanut. Vika ei silloin ole ainakaan opiskelijoissa.

Opetuspuheessa positiivinen palaute ja suopea vastausten tulkitseminen pehmentää tilanteita. Viikko sitten meillä oli vierailevana luennoitsijana Kirsti Siitonen Turun yliopistosta. Minulle jäi mieleen hänen kannustava kommenttinsa hieman haparoivaan vastaukseen: "Sä kyllä ymmärrät, mitä se tarkoittaa, mutta sitä on kyllä hankala selittää suomeksi!" (Opiskelija yritti selittää termiä 'kuntaliitos'.) Tilanne oli hyvä esimerkki siitä, että usein unohtaa sanoa, minkä osan opiskelijan selityksestä ymmärtää, ja sen sijaan pyytää tarkennusta siihen kohtaan, joka jää epäselväksi. 

Omassa puheessaan kannattaa aina jättää vähän joustonvaraa, jotta myös omia mahdollisia virheitä on helpompi korjata kasvojaan menettämättä. Nämä ovat puheviestinnän perusasioita, mutta niiden tiedostaminen vieraan kielen opetuskontekstissa on tärkeää. Olen tottunut joustavaan opetuspuheeseen äidinkielen opetuksessa, ja siksi minulle tuottaakin joskus vaikeuksia antaa ehdottomia sääntöjä. Kielenopetuksessa olisi nimittäin hyvä joskus pystyä sanomaan, että "tämä asia on nyt näin". Keskusteluvaraa jättävä diskurssi ei saisi livahtaa puheeseen silloin, kun oppimisen kannalta olisi parempi jättää vaihtoehtojen esittäminen myöhemmäksi.  

Täällä Varsovassa edetään suomen opinnoissa pitkälle. Siksi kovin ehdottomia sääntöjä ei voi aina antaa, sillä myöhemmin saatetaan opettaa tilanne, jossa sääntö ei päde. Ja sitten kuitenkin oppimisen kannalta olisi hyvä saada selkeitä sääntöjä joihinkin asioihin. Ratkaisuni on se, että opettajana pitää hyväksyä jatkuva tasapainoilu ehdottomuuden ja ehdollisuuden välillä. Sen voi myös sanoa opiskelijoille ääneen. Aina voi kertoa, että nyt tämä asia on näin, mutta varautukaa siihen, että kohta se on jotain muuta. 

perjantai 2. toukokuuta 2014

Vappu ja lappusia

Harjoittelussa on viime viikkoina ollut paljon kaikkea hauskaa toiminnallista sekä oppitunneilla että tuntien ulkopuolella. Totesimme työkaverini kanssa, että noin yleisesti ottaen täällä suomen opiskelu voi varmasti joskus olla koulumaisuudessaan puuduttavaa. Saman melko pienen ryhmän kanssa rävelletään viisi vuotta, ja oppitunnit etenevät yleensä melko samalla tavalla päivästä toiseen. Myöhempien vuosikurssien opiskelijoista alkaa erottautua sellaiset, joilla on innostusta ja motivaatiota ja jotka harrastavat suomen kieltä vapaa-ajallaan. 

Ei oppitunneista tarvitse tehdä sirkusta (tai no miksei, sirkus voisi olla ihan hauska projekti), mutta pieniä muutoksia opetuksen muodossa on hyvä tehdä silloin tällöin. Kolmosten kanssa opiskeltiin mennä-, tulla- ja käydä-verbeihin liittyviä fraaseja, ja tuntia kuunnellessani päädyin taiteilemaan opiskelluista ilmauksista erilaisilla fonteilla kirjoitettuja lappuja. Seuraavalla tunnilla teippasimme jokaisen tuolin selkänojaan yhden lapun ja luokkaan saapuessaan opiskelijoiden piti istua tuolille, jonka ilmauksen hän osaa selittää muille. Kyllähän pedagogisesti saman idean voi toteuttaa tietokoneen ja printterin avulla, mutta minusta on hauskaa kirjoittaa käsin ja muutenkin askarrella, joten en kokenut näpertelyä ylimääräiseksi työksi. 


Sitä en tiedä, tuoko erilaisten fonttien käyttäminen lisäarvoa opetukseen, mutta opiskeltavien asioiden kirjoittaminen pienille lapuille on toisinaan hyödyllistä. Lappuja voi vaihtaa ja luokitella erilaisiin ryhmiin. Kieli on niin abstraktia, että kaikenlainen konkretisoiminen varmasti voi auttaa oppimista. Samaisella sanaston ja fraseologian kurssilla käytiin läpi väreihin liittyviä ilmauksia niin, että jokainen sai lapulla viitisen sanaa. Seinälle oli kiinnitetty erivärisiä papereita, ja opiskelijat kävivät teippaamassa omat sanansa siihen väriin, johon uskoivat sanansa liittyvän. Lapuilla luki esimerkiksi lehdistö, kateus, valhe, sysi, huumori, aavistus, talous, lammas, armeija ja peukalo. Väripaperit olivat punainen, valkoinen, musta, harmaa, vihreä ja keltainen. Ohjeena oli, että sanaa voi joutua taivuttamaan, se voi olla osa fraasia tai se voi muodostaa värin kanssa yhdyssanan. 

Molemmat edellä esittelemäni tehtävät olivat ohjaajani keksimiä. Ne toimivat tällaisen melko pienen opetusryhmän kanssa, mutta hieman varioituna vastaavanlaisia tehtäviä voisi toteuttaa isommissa ja myös eritasoisissa ryhmissä. Väri-ilmauksia verrattiin tunnilla puolan kielen ilmauksiin. Jokainen opiskelija sai myös kotitehtäväksi etsiä väri-ilmaukseen liittyviä käyttöesimerkkejä sekä miettiä, miten esimerkkifraasi kääntyisi puolaksi. Suomeksi esimerkiksi sanotaan, että "Minulla ei ole harmainta aavistusta", mutta puolaksi "Nie mam zielonego pojęcia", minulla ei ole vihreintä aavistusta.  

Näiden opiskelijaryhmien kanssa toimiii melko hyvin sellainen, että jokainen opiskelija saa oman kotitehtävän, joka sitten käsitellään yhdessä muiden kanssa seuraavalla tunnilla. Se olisi vähän mälsää, että jokainen joutuisi selvittämään kahdestakymmenestä ilmauksesta fraasiesimerkin käännöksineen. Ongelma tällaisessa läksymuodossa on tosin se, jos opiskelijat ovat paljon poissa. Pohdin aihetta aiemmassa kirjoituksessani.  

Viikko sitten laitoksellamme vieraili Maria Kela Helsingin yliopistosta. Hän piti äärimmäisen mielenkiintoisia luentoja metaforista ja erityisalastaan eli uskonnollisista metaforista ja Raamatun käännöksistä (Kelan väitöskirja aiheesta). Lisäksi hän esitteli kehittämänsä Mansikkala-metodin, jota kokeiltiin ykkösten opetuksessa. Siinä opiskelijat luovat suomalaisen kylän ja keksivät itselleen hahmot, jotka asuvat kylässä. Hahmoille kirjoitetaan tarinaa ja heihin ja kylän tapahtumiin voi liittää monenlaisia tehtäviä. Kela kertoi soveltaneensa Mansikkalaa jonkin ryhmän kanssa puolikin vuotta ilman, että heidän tarvitsi käyttää mitään oppikirjaa. Mansikkala vaikutti erinomaiselta menetelmältä, mutten referoi sitä nyt tähän enempää. Metodista voi lukea lisää täältä

Opiskeluun saa vaihtelua toki myös kaikella vapaaehtoisella oheistoiminnalla. Puolassa vappu ei ole niin kovin iso juttu, mutta toki suomen opiskelijoille kuuluu opettaa suomalaisia vappuperinteitä. Viime sunnuntaina teimme kaikkien vuosikurssien opiskelijoista koostuvan porukan kanssa munkkeja erään opiskelijan luona. Kävimme kollegani kanssa ostamassa ainekset etukäteen, mutta munkkien valmistuksessa on sen verran monta vaihetta, että siitä riittää tekemistä useammalle ihmiselle. Samalla myös pullotimme siman, jonka olimme käyneet valmistamassa pari päivää aiemmin. 

Munkkitehdas
 Puolassa kyllä syödään munkkeja, mutta ne ovat yleensä sellaisia täytettyjä ja kuorrutettuja.  Herkuttelun jälkeen pidimme vielä kokouksen, jossa suunnittelimme opiskelijoiden lehteä. Ensimmäinen numero on siis vasta tekeillä ja käytimme eniten aikaa lehden nimen päättämiseen. Tarjolla oli kaikenlaista (mm. Puosu ja Suola), mutta keskustelun ja äänestämisen jälkeen voittajaksi selviytyi Puffi. Puffista kirjoittanen lisää sitten, kun projekti etenee. Kyseessä on siis Varsovan yliopiston suomen kielen opiskelijoiden lehti, johon tulee juttuja sekä suomeksi että puolaksi. 

Oli mukavaa pitää kokous lehdestä töiden ja opiskelun ulkopuolella ja selvästi vapaa-ajalla. Lehti on kaikille niin sanotusti ylimääräistä, joten sen suunnitteleminen on hyvä rauhoittaa sellaiseen tilanteeseen, jossa voi olla rennosti ja suhtautua tekemiseen mukavana harrastuksena. Muuten homma saattaisi ainakin opettajista tuntua vain palkattomalta työltä.

Viiden litran vesipulloista syntyi simaämpärit
Sima pullotettiin sunnuntaina, ja vappuaattona sitä juotiin yliopistolla kaikkien vuosikurssilaisten tunneilla. Ykkösten kanssa menimme myös kirjaston puistoon pelaamaan mölkkyä, jota muuten myydään Puolassa. Joskus yliopistossa törmää siihen, että kaikki muu kuin tiukasti asiassa pysyttelevä opetus on "hukkaan heitettyä aikaa" ja kaikki "ylimääräinen löpinä" pitäisi saada karsittua opetuksesta. Tuollaisen puheen takana on aika kiinnostava käsitys siitä, mikä on oppimista ja millaisista tilanteista voi saada hyötyä opiskeluunsa. Meidän opiskelijamme tuntuivat kuitenkin lähtevän ulos ihan mielellään, eikä kukaan valittanut tällaisen kepeämmän toiminnan olevan pois opiskelusta. 

Simaa ja mölkkyä





sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Voiko opiskelija olla vastuussa muiden oppimisesta?

Yliopisto-opiskelijoiden myöhästymiset ja poissaolot ovat vaikea asia arvioinnin kannalta. Opiskelijat ovat aikuisia ja vastuussa menemisistään, ja ihan inhimillisistä syistä poissaoloja on pakko sallia jonkin verran. Poissaolojen määrällä ei olisi niin merkitystä, jos ne vaikuttaisivat vain yhteen ihmiseen. Jos oppimista mitattaisiin vain lopputentillä, olisi periaatteessa ihan sama, osallistuuko ollenkaan opetukseen. Hyväksytyn suorituksen voisi saada, jos osoittaa osaamisensa tentissä. 

Pelkkään testiin perustuva arviointi tarkoittaisi kuitenkin sitä, että opetusmenetelmänä voisi olla vain opettajajohtoinen luennointi, jossa opiskelijat ovat passiivisia tiedon vastaanottajia. Ja tällaisen opetuksen voisi vaikka videoida ja laittaa nettiin, jolloin opiskelijoiden ei tarvitsisi saapua paikalle lainkaan. 

Yleensä oppimisessa on kuitenkin kyse muustakin, kuin tiedon vastaanottamisesta. Kielenopiskelussa kieltä pitää päästä käyttämään ja soveltamaan eri tilanteissa. Kaikessa oppimisessa olisi hyvä päästä keskustelemaan ja kysymään käsiteltävistä asioista sekä kuulemaan muiden mielipiteitä. Tämä tarkoittaa sitä, että opiskelijoiden ja opettajan on hyödyllistä olla samassa tilassa. Kontaktiopetus mahdollistaa myös sen, että opiskelijat voivat etsiä kotona tietoa, opettaa sitä muille pienryhmissä, pitää esitelmiä ja kontribuoida opetukseen monilla tavoilla.

Edellä kuvattuja osallistavia opetusmenetelmiä on todella kiva käyttää, mutta ne vaativat sen, että opettaja suunnittelee opetuksen hyvissä ajoin ja sen, että vastuussa olevat opiskelijat myös tulevat tunnille. Opettajajohtoisuus vaatii toki suunnittelua sekin, mutta siinä on enemmän varaa improvisoinnille ja joustolle. Jokin ryhmätehtävä voi mennä täysin mönkään, jos useampi opiskelija sattuu olemaan samaan aikaan poissa. Varminta olisi siis se, että opetus olisi opettajajohtoista, mutta se taas ei useinkaan ole mielekkäin saati tehokkain tapa opiskella. 

Myöhästymisiä ja poissaoloja ei voi kokonaan estää. Kysymys kuuluu, kuinka paljon yksittäiselle opiskelijalle voi sysätä vastuuta muiden opetuksen onnistumisesta. Minusta vastuuta pitää voida antaa, jotta turha opettajajohtoisuus saadaan pois. Tällaisessa opetuksessa on myös perusteltua se, että poissaolot ja tekemättömät tehtävät näkyvät arvosanassa. Poissaoloja ja tehtävien tekemättömyyttä on kuitenkin monenlaista. Joistain opiskelijoista paistaa se, että heillä on monta (liian monta) rautaa tulessa, harrastuksia, töitä ja muita opintoja ja he ovat aidosti pahoillaan, jos ovat unohtaneet jotain. Toiset taas ovat avoimen välinpitämättömiä. Paljonko asennetta saa arvioida?

Täällä Varsovan yliopistossa suomen opetus on siinä mielessä ”koulumaista”, että opiskelijat ovat samassa ryhmässä koko opiskeluajan. Jokainen vuosikurssi muodostaa siis ikään kuin luokan. Seuraamillani tunneilla opiskelijoille jaetaan paljon tehtäviä, joita heidän pitää itse valmistella. Kotiin tulee luettavaksi tekstejä, joissa käsitellään esimerkiksi seuraavan tunnin kielioppiasiaa. Kirjallisuuden tunnilla voidaan antaa luettavaksi pieni pätkä jostain suomalaisesta romaanista. Myös esimerkiksi sanojen johdostyyppejä voidaan pohjustaa siten, että opiskelijat saavat kukin yhden johdostyypin, joka pitää sitten opettaa muille.

Olen myös ollut seuraamassa prosessikirjoittamista ja vertaisarviointia. Viikko sitten opiskelijat haastattelivat minua ja tällä viikolla heidän piti palauttaa ensimmäinen versio kirjoittamastaan haastattelusta. Opettaja jakoi jokaiselle opiskelijalle nimettömänä yhden tekstin, josta piti arvioida otsikkoa, asioiden esittämisjärjestystä ja myös oikeinkirjoitusta. Seuraavalla tunnilla huomioita käytiin koko luokan kanssa yhteisesti läpi ja opiskelijat sanoivat todella suoraan mielipiteensä teksteistä. Sen jälkeen jokainen sai oman tekstinsä takaisin ja mahdollisuuden muokata tekstiä ehdotusten mukaiseksi. Ensi viikolla heidän pitää palauttaa lopulliset versiot.

Täällä olen siis nähnyt paljon hyviä opetusmenetelmiä, joita haluan käyttää tulevaisuudessa. Olen myös nähnyt, mitä ongelmia niiden kanssa voi tulla. Ongelmia voi ilmeisesti vähentää lähinnä sillä, että opetuksen ja arvioinnin miettii hyvissä ajoin etukäteen. Opetuksessa on jotain pielessä, jos poissaolot eivät haittaa sitä. 


maanantai 10. maaliskuuta 2014

Arvosanojen arvo

Olen viime viikolla tarkastanut sanakokeita ja lukenut eri vuosikurssilaisten kirjoittamia tekstejä. Molempiin tehtäviin olen saanut apua muilta opettajilta, enkä ole joutunut itsenäisesti päättämään tekstien arvosanoja. Arviointi yhdessä muiden kanssa on taas kiinnittänyt huomioni siihen, millainen arvioija olen tällä hetkellä. Painotan aika paljon tekstien rakennetta, sisällön jäsentymistä ja ajatuskulun sujuvuutta. Tämä ei tule minulle mitenkään yllätyksenä, sillä äidinkielen opetuksessa äidinkielisillä on yleensä vakavimpia ongelmia juuri tekstien rakenteen ja jäsentelyn kanssa. Ainakin siis niillä ryhmillä, joita minä olen lyhyen äidinkielenopettajakokemukseni aikana ehtinyt opettaa. Toisaalta se, että määrittelen kyseiset ongelmat vakavimmiksi ongelmiksi, on taas minun subjektiivinen käsitykseni, ja kertoo siitä, mitä pidän vakavana. Oi, miten nätisti kierrän kehää!

Kieltenopiskelijoilla on erilaisia tavoitteita. Täällä opiskelijat aikovat kirjoittaa gradunsa suomeksi ja tehdä töitä esimerkiksi kääntäjinä, joten heiltä pitää korjata myös sellaiset sujuvuuteen ja idiomaattisuuteen liittyvät virheet, joilla ei ole merkitystä opiskeluryhmälle, jonka tavoite on selvitä arjen kommunikointitilanteista. Korjaamme tekstejä yhdessä ohjaajani kanssa ja vertailemme huomioitamme. Keskustelu on ollut opettavaista uskoakseni meille molemmille. Ohjaajani oli tyytyväinen huomioista, joita tein tekstien rakenteesta, ja minä taas siitä erottelusta, jonka ohjaajani tekee erilaisista kielioppivirheistä. Minulla ei vielä ole kykyä niin hyvin arvioida sitä, mitä virheitä kullekin vuosikurssille ei enää saisi tulla, ja milloin virheet johtuvat esimerkiksi siitä, että kirjoittaja yrittää jotain kompleksista rakennetta, jota ei vielä hallitse. 

Teksteille pitää antaa myös arvosana. Täällä arvosana-asteikko on hieman erilainen, mitä Suomessa yliopistossa. Kolmonen on alin arvosana, jolla suoritus hyväksytään, kun Suomessa kolmonen tarkoittaa jo hyvää. En toisaalta ole aiemmin arvioinutkaan yliopistolaisten tekstejä, mutta jouduin silti muokkaamaan omaa käsitystäni asteikosta. Se kyllä kävi yllättävän nopeasti. Annoin oman arvioini jo arvioiduista teksteistä ilman mitään ennakkotietoa siitä, mitä kriteereitä kuhunkin arvosanaan sisältyy. Osasin sanoa, mikä teksti oli toista parempi ja sitten piti vain saada varmennus siitä, minkä numeron paras teksti ansaitsisi. 

Käymässämme keskustelussa nousi nopeasti esiin ikuisuuskysymykset siitä, miten kompleksisuus ja sujuvuus vaikuttavat arvosanaan. On myös selvää, että tällaisten ryhmien arviointi ei ole kovin kriteeriviitteistä. Kun luin ensimmäistä tekstiä ensimmäistä kertaa, sen olisi voinut lätkäistä kolmos- tai vitospinoon. Kun sitten luin muutaman tekstin lisää, aloin hahmottaa opiskelijoiden tasoa ja toki vertailemaan tekstejä toisiinsa.

Minulla ei siis ollut mitään kriteereitä, joiden valossa olisin voinut tarkastaa tekstejä. Tällä hetkellä luotankin täysin ohjaajani ammattitaitoon ja hänen kykyynsä arvioida tekstien tasoa. Kriteerit syntyvät siitä, kun opettaa ryhmiä ja saa kokemusta vaatimuksista. Ilman tuota kokemusta arviointi on pelkästään suhteellista. Toki ryhmille on asetettu tavoitteita EVK:n asteikolla, mutta mitä kukin niistä tasoista pitää sisällään, opitaan varmasti ainakin osittain käytännössä työtä tekemällä. 

maanantai 3. maaliskuuta 2014

Kohta saan opetusta!

Tänään ostin puolan kielen oppikirjan! Se on puolaksi. Sitä on kiva selailla. On kivaa, kun vielä ei ole mitään velvoitteita kirjaa kohtaan. Kun on velvoitteita, on myös inhoa ja ärtymystä. 

Viime viikolla näin tulevaa opettajaani. Hän on puolalainen suomen kielen opiskelija, joka opiskee myös puolaa ja puolan opettamista. Niinä kertoina, kun olen saanut kielenopetusta äidinkieliseltä opettajalta (tsekin ja portugalin opetuksessa), opetuskielenä on aina ollut välissä sössimässä englanti, joka ei ole opettajan eikä opiskelijan äidinkieli. No yläasteella englannin opettajamme oli britti. Mutta yläasteella kielenopiskelu ei ollut samalla tavalla tietoista kielenopiskelua, mitä se nyt on. Tai ehkä se oli vielä selkeämmin kielen opiskelua, muttei kielten opiskelua. 

Englannin käyttö opetuskielenä voi ongelmallista, jos se ei ole opettajalle ja opiskelijalle vahva kieli. Prahassa minua häiritsi joskus se, jos opettaja oli epätarkka englannin käännöksissään. Hän myös saattoi puhua sekaisin tsekkiä ja englantia kirjaimia luetellessaan, mikä tuottaa väärinymmärryksiä suomalaisten kirjainten i ja e ääntämisen kanssa. Englanniksi e-kirjain lausutaan samaan tapaan, kuin tsekissä ja suomessa i. Englannin käyttäminen voi olla myös silloin riskaabelia, jos opiskelijoiden kielitaso on sen verran heikko, etteivät he ymmärrä selitysten nyansseja.

Täällä Varsovassa suomalaisten opettajien opetuskielenä on pääasiassa suomi. Puolalaiset opettajat opettavat paljon puolaksi. Ykkösille selitetään välillä jotain englanniksi, ja itse olen välillä varmistanut esimerkiksi tehtävänantojen ymmärtämisen toistamalla sen englanniksi. Pyrin kuitenkin välttämään sanojen kääntämistä ja yritän sen sijaan selittää ne monella eri tapaa suomeksi tai vaikka näyttämään kuvia. Näin vältän huonot käännökset, ja puolalaiset opiskelijat voivat miettiä sanoille sen vastineen, joka heidän kielitajuunsa parhaiten sopii.

Olen nyt ollut vajaan kuukauden Puolassa. Monet sanat ovat tuttuja ja perusfraasit lähtevät sujuvasti. Olen onnistunut jo pari kertaa selviämään kaupan kassasta niin, että olen osannut vastata kaiken puolaksi. Ehkä kieltä voisi siis oppia ilman formaalia opetusta, mutta aikaa siihen menisi. Nyt tuntuu, että tarvitsen jonkun antamaan kieleen kohteita, joihin kiinnittää huomiota kaduilla kuljeskellessa. Tässä on päässyt jo käymään vähän niin, että ei jaksa kiinnostua ympärillä vilisevistä vieraista sanoista, koska niissä on niin vähän tarttumapintaa. 

Kun saa opetuksen turvin tietää uusia sanoja, persoonapäätteitä ja vaikkapa pronomenja, niitä alkaa myös huomata ympärillään. Kielenopetus siis oikeastaan nopeuttaa omaa havainnointitahtia. Tai näin ainakin uskoisin tapahtuvan - saa nähdä. Jonkin verran olen tehnyt sellaista, että ratikkaa odotellessani käännän Google-kääntäjällä ympärillä olevia kylttejä, mutta se vaatii aika paljon henkistä ponnistelua. Mieluummin siis otan niitä puolan tunteja, joilla huomioni ohjataan analyyttisesti aina muutamaan asiaan kerrallaan. 

torstai 20. helmikuuta 2014

[mitä] vrt.[meta]

Täällä Varsovan yliopistossa suomen opetus on jaettu melko tarkasti niin, että eri tunneilla opetetaan esimerkiksi fraseologiaa, sanastoa, fonetiikkaa, kirjoittamista ja lukemista. Ykkösvuosikurssilaiset opiskelevat siis erikseen sitä, miten suomea äännetään ja miten kirjoitus- ja ääntämisasu eroavat toisistaan. Myöhemmin fonetiikka jää vähemmälle tai se on upotettu muille kursseille. 

Kun hokee tarpeeksi kauan samaa sanaa, se menettää merkityksensä ja alkaa kuulostaa vain hassuilta äänteiltä. Tänään fonetiikan tunnilla huomasin, että suomi kuulostaa välillä hyvin paljon unkarilta, jota en siis puhu muutamaa sanaa enempää. Fuksit harjoittelevat parhaillaan vokaaleita ja kuulemaan eron esimerkiksi e:n ja ö:n välillä ("helmen" vai "hölmön"), ja jossain vaiheessa tuntia toistojen määrä oli sitä luokkaa, että mieli irroittautui semantiikasta ja keskittyi prosodiaan. Tuohon tilaan voisi hankkiutua oman äidinkielensä kanssa useamminkin, sillä se voisi auttaa kuulemaan kielen erityispiirteitä ja melodiaa paremmin. 

Tunnilla opettaja saneli virkkeitä, jotka opiskelijoiden piti kirjoittaa ylös. Sitten he vuorotellen kävivät kirjoittamassa koneelle luokan edessä, mitä olivat kuulleet. Tuloksia vertailtiin, oikea kirjoitusasu varmistettiin ja sitten opiskelijat harjoittelivat ääntämistä. Kun sanellut virkkeet oli saatu taululle, opettaja lausui ne uudelleen ja pyysi kiinnittämään huomiota myös siihen, mikä ero ääntämisellä ja kirjoitusasulla on. 

Jos muutkin kuin suomen opiskelijat sattuvat lukemaan tätä postausta, annan pari esimerkkiä tapauksista, joissa suomea äännetään eri tavalla miten sitä kirjoitetaan. Lue seuraava virke niin, että pidät tauon joka sanan välissä: "Älä-tee-sitä-enää!" ja sen jälkeen kaikki sanat sujuvasti putkeen: "Älä tee sitä enää!". Kuten varmaan huomaat, s-äänne sanan "sitä"-alussa on pitkä. Virkettä ei siitä huolimatta kirjoiteta "Älä tees sitä enää!" No suomalainen ei kirjoittaisikaan noin, mutta seuraavassa tapauksessa erehdytään joskus ihan ymmärrettävästä syystä kirjoittamaan "Tännekkö me mennään?" vaikka kirjoitusasu onkin "Tännekö me mennään?". (Esimerkit ovat tämänpäiväiseltä tunnilta.)

Puolalaisille on hankalaa ääntää ja havaita pitkä vokaali, sillä puolan kielessä niitä ei ole. Niinpä esimerkiksi "Mennään pelaamaan tennistä" ääntyy helposti "Mennän pelaman tennistä". Suomen kielessä on hassua se, että meillä ei periaatteessa ole nousevaa intonaatiota edes kysymyslauseissa. Käytännössähän asia ei ole aivan näin, ja moni voi varmasti keksiä tilanteita, joissa suomalaisenkin intonaatio nousee lausuman loppua kohti. Opiskelijoiden ääntämisestä kuitenkin pisti korvaan se, jos he nostivat intonaatiota epäsuomalaisittain. 

Suomen ja puolan välillä on ero myös painotuksissa. Suomessa pääpaino on aina sanan ensimmäisellä tavulla, mutta puolassa se on toiseksi viimeisellä tavulla. Huomaan eron omassa kömpelössä puolan ääntämisessäni; sanat muuttuvat täysin, kun painon saa oikeaan kohtaan. Intonaatio ja muut prosodiset piirteet ovat niitä, joista usein viime kädessä erottaa äidinkielisen puhujan (riippuu toki tilanteesta: lapset nappaavat ääntämisen usein hämmentävän nopeasti, vaikkei kieli muuten sujuisikaan). Äidinkielinenkin puhuja tekee "virheitä" sijamuodoissa ja vaikkapa kongruenssissa. Jos siis haluaa kuulostaa suomalaiselta, intonaatiota pitää harjoitella ja äidinkielisestä ääntämisestä pitäisi jotain kautta päästä kuulemaan mallia, vaikkei Suomessa olisikaan.  

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Selittämällä selviää

Opetusharjoittelua on nyt takana kaksi päivää, ja suurin oivallukseni on se, että suomen kielen opettaminen on yhtä Aliasta.  Opetuskieli on suomi, joten uudet sanat pitää selittää jotenkin kiertoteitse niiden ilmausten avulla, jotka opiskelijat jo hallitsevat. Toisin kuin Aliaksessa tässä hommassa on myös suotavaa ilmaista eleillä ja näyttää kuvia. Eilen ja tänään olen osallistunut tunneille kuunteluoppilaana ja apuopettajana, mutta myöhemmin tulen pitämään tunteja myös yksin. 

Vastoin CIMOn ohjeita emme tehneet harjoitteluni ohjaajan kanssa mitään tarkkaa sopimusta siitä, miten paljon minun pitää opettaa tai osallistua. Sovimme kuitenkin jo pidemmälle kevääseen joidenkin tuntien aiheita, mutta tarkkaa suunnitelmaa ei vain ole mielekästä tehdä vielä näin aikaisin. Saan itse vaikuttaa tuntien sisältöön melko paljon tai ainakin niitä muutamia antamiani ehdotuksia on kuunneltu. Keskustelu työyhteisössä on toistaiksi ollut sen verran ymmärtäväistä, että tarkan viikkotuntimäärän kirjaaminen ei ole tuntunut tarpeelliselta. Olen kuitenkin sillä asenteella täällä, että haluan oppia työstä ja käydä kuuntelemassa tunteja paljon. Puhuimme kyllä, että pyrimme sopimaan ohjelmaani ainakin pari viikkoa eteenpäin. 

Näiden parin ensimmäisen päivän perusteella on sellainen olo, että työpaikalle on kiva mennä ja että vaikka olen harjoittelija, minut otetaan osaksi työporukkaa. Suomen kielen oppiaineessa on suomalaisia, puolalaisia, virolaisia ja unkarilaisia opettajia. Minulla on oma työpöytä suomen opettajien yhteisessä huoneessa, muttei omaa tietokonetta. Kannan mukanani läppäriä ja sain kuitenkin tunnukset yliopiston verkkoon ja yliopiston tietokoneille, joten pääsen kirjautumaan niille luokissa. 

Laitos sijaitsee yliopiston pääkirjastoa vastapäätä uudessa rakennuksessa, jonka sisätilat näyttävät räikeine väreineen hieman päiväkodilta. En kuitenkaan valita, sillä edeltävät tilat sijaitsivat jossain asbestiloukussa. Rakennuksessa on suomalais-ugrilaisten kielten lisäksi romaanisten ja germaanisten kielten opetusta. Puolan kielen laitos on eri rakennuksessa. Henkilökuntaa on melko paljon ja tuntuu, että olen esittäytynyt ainakin kymmenelle opettajalle. Osa opettajista on professoreja, osa lehtoreita ja osa jatko-opiskelijoita. 

En tunne vielä opetusryhmiä, joten yritän käydä nyt aluksi kuuntelemassa kaikkien ryhmien ja kaikkien eri opettajien tunteja. Minulla ei ole käytännössä lainkaan aiempaa kokemusta S2-opettamisesta, eikä varsinkaan suomen kieltä yliopistotasolla opiskelevien opetukesta. Haluan siksi tarkkailla tunteja paljon, jotta saan käsityksen eri verran opiskelleiden opiskelijoiden taitotasosta. Esimerkiksi ensimmäisen vuoden opiskelijat harjoittelevat parhaillaan ruokasanoja ja paritiivia ja vitoset taas esimerkiksi sitä, mikä ero on sanoa "Näin kun Liisa tuli" ja "Näin että Liisa tuli", miten sanasta "raaka" muodostetaan -sta-johtimen avulla verbi ja mitä se "raaistaa" sitten tarkoittaa.

Eilen ensimmäinen tunti oli ykkösvuosikurssilaisille. He ovat aloittaneet suomen opiskelun siis viime syksynä. Tätä ryhmää opetan puoliksi toisen opettajan kanssa. Opetusta on kolmena päivänä viikossa, ja perjantaisin jaamme ryhmän puoliksi niin, että minä opetan toista puolta yksin. Teemme kuitenkin suunnitelmat tunneille yhdessä. Eilisellä tunnilla opiskelijat jaettiin kolmeen ryhmään ja kolmelle pysäkille. Yhdellä pysäkillä he kertasivat kirjan avulla ruokasanoja, joita ryhmä oli käynyt aiemmin, toisella pysäkillä he kirjoittivat ystäväkirjaa eli muistelivat, miten kerrotaan itsestä ja kolmannella pysäkillä haastateltiin "mysteerisuomalaista" eli minua. En siis nähnyt muiden pysäkkien työskentelyä, mutta kerron omastani.

Ryhmä on melko suuri, joten pysäkillä oli kerrallaan viidestä seitsemään opiskelijaa. Yritin ensin opetella heidän nimiään ja hauskuutin opiskelijoita yrittämällä lausua heidän sukunimiään. Sen jälkeen he kysyivät minulta kysymyksiä, kuten mistä olen kotoisin, mitä teen vapaa-ajallani, miksi olen Varsovassa ja millainen perhe minulla on. Opiskelijat olivat ihailtavan aktiivisia ja yrittivät kysyä myös asioita, joita eivät aivan hallitse. Muutaman kerran piti hakea apua englannista, mutta pääosin puhuimme suomea.

Minua mietitytti etukäteen se, millaista suomea opiskelijoille tulisi puhua. Jännittäminen osoittautui turhaksi, sillä kuten aina uusia ihmisiä kohdatessa sitä aika nopeasti adaptoituu tilanteeseen ja toisten kielitaidon tasoon viestinnän perusteella, oli kieli mikä tahansa. Jossain vaiheessa esimerkiksi huomasin, että kaikki pienryhmän jäsenet eivät suoraan sanoneet, jos he eivät ymmärtäneet minua. Ymmärtämättömyyden kuitenkin aistii, joten rupesin varmistelemaan aina silloin, kun havaitsin katseiden välttelyä tai hämmentyneitä ilmeitä. Opiskelijat eivät kuitenkaan vaikuttaneet jännittävän minua, vaan olivat rentoja ja puhuivat melko paljon. Yksi opiskelija oli innoissaan siitä, että olen kotoisin Savosta. Hän halusi kuulla murretta ja opetella sanomaan "kylmiä kualkiäryleitä jiäkuapin piällä".

Eilen lounastauon jälkeen osallistuin harjoitteluni ohjaajan pitämälle tunnille lähinnä kuunteluoppilaana. Ryhmä oli tällä kertaa vitosvuosikurssilaisia, ja tajusin alussa esittäytyessäni yksinkertaistaneeni puhetapaani ehkä turhan paljon. No, tulin ainakin ymmärretyksi. Ryhmässä on vain viisi opiskelijaa, sillä pari on parhaillaan vaihdossa. Tunnin aiheena oli konjunktiot, joita käytiin läpi aika syvällisesti. Se oli ihan todella mielenkiintoista! Merkityserojen pohtiminen on toki kivaa suomea äidinkielenään puhuvienkin kanssa, mutta toisen kielen opiskelijan näkökulmasta herää aina kysymyksiä, jotka äidinkielisenä ohittaa. Yritän vastaisuudessa kirjata kiinnostavimpia keskusteluita ylös.  

Opiskelijat saivat kotitehtäväksi lukea viime viikkojen suomen kielen kuuminta aihetta koskevia juttuja, eli erilaisia "alkaa tekemään" -uutisia ja -kolumneja. Tehtävä on referoida juttu suullisesti muille opiskelijoille ja pohtia esimerkiksi, millaisia uudistuksia puolan kielessä on lähiaikoina tehty. Tunnilla tehtiin muutenkin jonkin verran vertauksia puolan kieleen, koska opettaja puhuu sitä ilmeisen hyvin. Tällä tavalla voi selvittää, löytyisikö jonkun hankalan asian lähde siitä, että opiskelijoiden äidinkielellä asia ilmaistaan eri tavalla. Jos opettaa suomea Suomessa, samassa ryhmässä voi olla eri äidinkieltä puhuvia opiskelijoita, jolloin vertausten tekemiseen menee paljon aikaa. Tietenkin kaikenlaisissa ryhmissä on hyvä opastaa opiskelijoita pohtimaan oman äidinkielensä ja opiskeltavan kielen eroja ja yhtäläisyyksiä.

Pidän tälle vitosvuosikurssin ryhmälle myöhemmin keväällä tekstinymmärtämistunnin, jolloin olisi tarkoitus käsitellä jotain tieteellistä tekstiä. Sehän sopii minulle, sillä kyseiset tekstilajipiirteet ovat minulle tuttuja. Eilisen konjunktiotunnin asioita voi myös sitoa helposti tieteellisen tekstin piirteiden tutkimiseen. Osa opiskelijoista kirjoittaa gradunsa suomeksi, joten siksikin tietellisen tekstin konventioita pitää harjoitella. Konjunktioita käsitellessämme huomasin kelaavani läpi gradussa tekemääni semanttisten suhteiden analyysia. Analyysin tekemisestä on kulunut ilmeisesti tarpeeksi aikaa, koska aihe selvästi sai aivoni hyrräämään taas ihan eri tavalla.